Fillarnisti: Päivä 2: Heinävesi - Varkaus - Pieksämäki

27. heinäkuuta 2012

Päivä 2: Heinävesi - Varkaus - Pieksämäki

Tyrät rytkyen eteenpäin! No tyrä ei onneksi vaivaa, mutta ekan päivän rasitusten jälkeen alaselkä ja vasen polvi lähettivät vähän sen suuntaisia tuntemuksia, että mitäs tämä tällanen tolkuton tahkominen nyt yhtäkkiä oikeen on. Oikeasti polven oikuttelu on peräisin vuoden takaiselta, miulle täysin luonnottomalta kuntoilumuodolta, eli juoksulenkiltä. Selkä taas ilmeisesti vaan säikähti äkkinäistä liikuntaintoilua. Varsinaisesti tuntemuksia oli jo eilen illalla. En vaan muistanut mainita niistä, joten lähdin purkamaan tätä päivää näin eilisen kautta. Illan venyttelyt ja yöllinen lepo majatalon sängyssä kuitenkin auttoivat pääsemään näistä vaivoista ainakin suuremmalti osin eroon.

Toki ennen liikkeelle lähtöä kävin nauttimassa mukavan runsaan ja monipuolisen aamiaisen Kotipuron isäntäväen tuvassa. Tarjolla oli leipää (josta ainakin osa itse tehtyä) lisukkeineen, kananmunaa, puuroa, jogurttia, muroja, mysliä, oman tilan mansikoita, kahvia, teetä, tuoremehua. Varsin riittävästi tavaraa siis jopa pyörämatkailijan tarpeisiin. Koska en eilen tullut ottaneeksi enkä esille laittaneeksi kuvaa majatalon pihapiiristä, niin korjataan vahinko nyt kun vielä ehtii. Oikeanpuolimmainen rakennus on rakennettu pelkästään majoituskäyttöön ja vasemmanpuoleisessa isäntäväki asustelee itse.


Ennen kuin tämän päivän etappi pääsi kunnolla käyntiin, niin poikkesin vielä hieman takaisin päin eilistä reittiäni ja kävin ottamassa muutaman kuvan Kermankoskesta. Eilen ohi pyöräillessäni huomasin paikan olevan ohikulkumatkalla olevien matkailijoiden lisäksi myös kalastajien suosiossa. Samaa sanoi tänään aamiaispöydässä istunut kaveri, jolla oli aikomus käydä itsekin kokeilemassa millaista syönti kuohuissa on. Koska tuota vettä tuntuu täällä Itä-Suomessa olevan vähintäänkin omiksi tarpeissa vähän joka järvessä ja joessa, niin Kermankoskikin jylisi varsin vuolaana ja voimakkaana siltojen ali.



Kosken ihastelun jälkeen päivän matka pääsi varsinaisesti käyntiin. Ekat kilometrit olivat jo tuttuja edellisen illan ruuan perässä polkemisen vuoksi, mutta Heinäveden keskustan jälkeen päästiin uusiin maisemiin. Sain nauttia vielä yllättävänkin pitkään keskustan jälkeen pyörätiestä, mutta jossain vaiheessa sekin loppui ja siirryin tavalliseksi kuolevaiseksi muun liikenteen sekaan. Sitä ei tosin tiellä paljon ollut, joten sain edetä varsin rauhassa metsän ja satunnaisten peltoaukeiden lomassa. Venyttelystä ja levosta huolimatta päätin viedä päivän läpi niin kevyesti kuin mahdollista. Jokaiseen ylämäkeen haettiin siis pykälää tai paria pienempää vaihdetta eiliseen verrattuna. Pidin myös pikku breikkejä noin tunnin välein ja hiljalleen päivän mittaan polvi alkoikin vertyä tähän hommaan. Lepotauoilla hyödynsin pääasiassa Suomen teidenvarsien monipuolisia taukopaikkoja.


Reilun tunnin nitkuttelun jälkeen tulin Varkaudentielle, jonka jo ennakkoon tiesin ainakin tuolta Varkaus - Joensuu väliltä varsinaisen ärsyttäväksi pyöräilijän kannalta. Tiesittekö muuten, että tuo valtatie 23 on Suomen pisin itä-länsi-suuntainen valtatie, pituutta yhteensä 517 km. Nytpä tiedätte! Mutta takaisin siihen ärsyttävyyteen. Tie on ensinnäkin tuolta osalta hyvin mäkinen, mutta sitäkin enemmän menoa haittaa tien kapeus. Taiteilepa siinä sitten autojen rinnalla kun piennar on 20-30cm, parhaimmillaan ei sitäkään. Etenkin alamäissä täysperävaunillisten rekkojen rinnalla vaappuminen oli äärimmäisen mielenkiintoista.


Ehdin uhmata henkeäni tiellä neljä kilsaa, kunnes poikkesin Tulenliekkiin kevyelle lounaalle. Jos myöhästyin eilen Duo Erja & Tuomon keikalta Kaatamon kylällä, niin nyt sivu suun meni Tulenliekin Naistenviikko, joka oli päättynyt kaksi päivää sitten. Ei ole nyt mitkään planeetat suosiollisessa asemassa sen suhteen, että pääsisin kokemaan tuollaisia huikeita kulttuuritapahtumia. Onneksi paikan päältä sai kuitenkin ruokaa. Jos eilisen päivän sapuskat eivät hirveästi kehuja keränneet niin tänään tahti onneksi lähti paranemaan heti alusta asti. Aamiaisen jatkoksi meni sujuvasti Tulenliekin salaattipöytä, pinaattikeitto ja jälkkäripannari. Ruuan päälle olisi vielä voinut käydä hyppyyttämässä sapuskat tukevasti mahan pohjalle, tai sitten vauhdilla ulos. Myös ilmeisesti paikan entinen isäntä ja emäntä vahti silmä kovana pihalla pyöriviä asiakkaita.


 
Lounaan jälkeen seikkailin sen parikymmentä kilometriä autojen ja ojan välissä, kunnes pääsin sen verran lähelle Varkautta, että pystyin poistumaan valtatien varresta rauhallisemmille reiteille ja lopulta ihan pyörätielle. Tuota Varkaudentietä Joensuuhun päin en voi kyllä millään muotoa suositella pyöräilijöille. Pohdin jo paluumatkaa varten vaihtoehtoista reittiä, mutta palataan siihen kun sen aika on. Varkauteen kuitenkin selvittiin ja heti keskustan laitamilla tuli vastaan tieviittoja, jotka vaikuttivat enemmän jonkinlaiselta kettuilulta kuin opastukselta. Kuka oikeasti laittaa tuollasia välimatkoja pyöräteiden opasteisiin?! "Tule pistäytymään!" Ja onhan Varkaudesta Joensuuhun lähdettäessä sentään pari muutakin paikkaa siinä välissä. Pitää yrittää bongata löytyykö Joensuusta vastaava viitta Varkauteen päin.


Liikennemerkkikettuilusta huolimatta Varkaus tarjosi myös äärettömän positiivisen kokemuksen ja se tuli ruuan, tai ehkä vielä enemmän asiakaspalvelun muodossa. Tähän väliin pitää mainita, että kaikki Taruun sormusten herrasta tutustuneet tietävät hobittien huolehtivan päivittäin toisen aamiaisen nauttimisesta. Itselläni vastaava tarve ilmeni tänään toisen lounaan muodossa. Olin etukäteen selvittänyt muutamia mahdollisia lounaspaikkoja Varkaudesta, mutta koska kaupunkiin saapuminen venähti hieman liian myöhäiseksi, niin totesin etten lounashintaista ruokaa enää mistään saa. Lähdin siis etsimään ihan listaruokaa ja suunnaksi valikoitui ravintola Kaks Ruusua.

Ovella huomasin, että paikka olikin jo menossa kiinni kolmelta ja kelloon vilkaisu näytti sen tarkoittavan enää vajaan puolen tunnin aukioloaikaa. Menin kuitenkin sisään kyselemään olisiko mahdollista saada vielä jotain pientä purtavaa. Paljon en tarvitsisi kun juuri reilu tunti sitten olin ekan lounaan syönyt. Pikaisen ja ystävällisen neuvonpidon jälkeen henkilökunta pahoitteli, että a'la carte -listalta ei valitettavasti pystytä mitään enää tekemään, mutta eiköhän lounaan jäljiltä saada vielä yhdelle nälkäiselle matkamiehelle apetta aikaiseksi. Pian löysinkin itseni aurinkoisen pihapöydän äärestä nautiskelemassa kasvisgratiinia, kalkkuna gordon bleuta sekä lautasellista salaattia. Näiden lisäksi tultiin vielä kysymään haluaisinko jälkiruuaksi omenapiirakkaa kahvin tahi teen kera, ja eihän sellaisesta voinut mitenkään kieltäytyä. Pieni lounastarpeeni täytettiin siis niin runsain antimin, että enpä ole moista palvelua hetkeen kokenut missään. Ja isona plussana kaiken tämän päälle henkilökunnan äärimmäisen ystävällinen ja lupsakka palveluasenne. Kiitos siis Kaks Ruusua -ravintolan väelle. Aurinkoinen päiväni muuttui entistä aurinkoisemmaksi. Voin suositella paikkaa kaikille ketkä Varkauteen sattuvat eksymään





Toisen lounaan jälkeen jatkoin matkaa kohti määränpäätäni Pieksämäkeä. Olin alunperin suunnitellut jatkavani etenemistä tuota surullisen tuttua valtatietä, mutta päätin kuitenkin lopulta tehdä pienen koukkauksen ja lähestyä Pieksämäkeä hieman pohjoisemmasta eli Jäppilän kautta. Matkaa tuolle reitille tulisi muutama kilometri lisää, mutta jo alkumatkasta huomasin valinnan oikeaksi. Liikennemäärä oli tiellä huomattavasti vähäisempi ja maisematkin mukavan maalaisidyllisiä. Toki niitä metsätaipaleitakin sinne mahtui, mutta missä Suomessa nyt ei olisi metsää teiden varsilla.

Jäppilä itsessään ei paljon muistijälkiä jättänyt. Kuvia ei tullut otettua lainkaan, mutta jos kerron että kyseessä oli lähinnä risteys, jossa oli Sale, pari ABC-bensapumppua, ilmeisesti jonkin sortin kirkko sekä entinen Osuuspankki, niin siinäpä se on kuvailtu. Paitsi! Jälkikäteen tehty googlettelu paljasti, että siellä olisi jossain nurkan takana ollut peräti ravintelikin! Huono ennakkoperehtyminen aiheutti tällä kertaa sen, että Jäppilän Kievariin jäi tutustumatta. Jatkossa pitää ottaa paremmin selville minne kyläihmeisiin on suuntaamassa.

Pieksämäelle saapuminen sujui lopulta mukavasti, mutta majapaikkani eli Lomatrion löytyminen oli hieman haasteellisempaa. Tai varsinaisesti ongelma ei ollut paikan löytyminen vaan lähinnä se miten sinne päästä. Jostain syystä en hahmottanut millään miten tolkuttoman pitkälle Pieksämäen keskusta jatkuu ja tästä syystä pysähtelin useamman kerran katsomaan kartasta, että missä hitossa oikeen olen menossa. Ja vielä omaakin hahmotuskykyä enemmän etenemistä haittasi kaupungin pyörätieverkosto. Välillä tuli hieman samanlainen olo kuin viime kesänä Helsingissä Kehä ykkösen varrella, kun koitin hahmottaa kummalla puolella tietä tässä nyt pitäisi olla menossa ja mihin suuntaan. Tällä kertaa paikalliset pyörätiet johdattivat miut mm. jonnekin teollisuusalueen keskelle, josta päätielle palattuanni huomasin varsinaisen pyörätien menevän tien toisella puolella vaikka juuri hetkeä aiemmin olin ollut pakotettu vaihtamaan tien toiselle puolelle koska pyörätie EI jatkunut siitä risteyksestä eteenpäin. Tästä kuitenkin selvittiin oikaisemalla tyylikkäästi pientareiden ja penkkojen kautta. Lisämausteen reitin etsintään toi myös se, ettei kaupungissa ilmeisesti ole nähty kovinkaan tarpeelliseksi käyttää katuviittoja muuta kuin satunnaisissa risteyksissä. Koitapa siinä sitten löytää oikea reitti vaikka miten karttaa tuijottaisit. Perille kuitenkin löydettiin ja campingalueen motellissa minua odotti viehättävä oma pikku soppi yötä varten. Ei erikoinen mutta ajaa asiansa 40 euron hinnalla.


Illan päätteeksi ehdin vielä pistellä poskeeni paikan ravintolassa nuijittua härkää ranskalaisten ja siiderin kera, joten kaipa tässä hyvillä mielin voi alkaa käpertyä peiton alle. Telkkari tosin tuputtaisi olympialaisten avajaisia, mutta vähän tuntuu siltä, että mie simahdan ennen kuin tuli syttyy.

Päivälle tuli lopulta pituutta niin ajallisesti kuin kilometreissä mitattuna hieman ennakoitua enemmän eli yhteensä 112 km ja n. 9 tuntia. Lähipäivien suunnitelmien pohtimiseen tuo mukavan lisämausteensa sunnuntaille lupaillut kesän rankimmat ukkoskuurot. Katsotaan mitä keksin niiden mahdollisimman tehokkaaksi välttämiseksi.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Hei, Tero - ottopoika!

Vauhdissa olet hyvinkin. Muistatko, kuka/ketkä opettivat 6v. pyörällä ajamaan ilman apuvempeleitä? Hienosti sanan säilä liikahtelee. Oletpa aikamoinen satuseppo. Hyvää jatkoa vaan toivottaa Varaäityliini

Fillarnisti kirjoitti...

Rehellisesti on sanottava, että muistikuvia asiasta ei kyllä oo, mutta kysymyksestä on ehkä rivien välistä luettavissa naapureilla olleen jollakin tavalla lusikkansa sopassa.

Joka tapauksessa oppi on kaiketi mennyt aika hyvin perille kun näin pitkällä jo ollaan. Ja koskaan en oo edes niin kaatunu, että ois luita ollu poikki. Kiitos siis vaan kaikille opettajille.